Jos joku olisi reilu kymmenen vuotta sitten hieraissut kristallipalloa ja kertonut, että 39-vuotiaana olen kolmen lapsen äiti ja kaukainen muisto vain siitä normaalista, hauskasta ja huolettomasta minästäni, jonka elämä tuntui olevan yhtä juhlaa, ja jonka pään huumasi vapauden tunne. Kertoisi, että olisin hirveä hermoraunio, joka huutaa, kiroilee, ja raivoaa, eikä ole käynyt juhlimassa kavereiden kanssa neljään ja puoleen vuoteen, olisin varmasti poistattanut kohtuni jollain puoskarilla munasarjoja myöten.

Mutta, kukaan ei vihjaissut tällaisesta tulevaisuudesta. Ehkä hyvä niin, sillä todennäköisesti olisin bailannut itseni rappiolle. Nyt, kun neljä kertaa päivässä konttaan keittiön pöydän alla rätti kädessäni, tai keskellä yötä siivoan sulamatonta makkarakeitto oksennusta lapsen sängystä, tiedän paikkani tässä maailmassa. Näin tämän elämän oli tarkoitettu menevän. Näiden lapsien oli tarkoitus syntyä ja antaa minulle uusi elämä. Elämä, jossa olen hermoraunio, mutta myöskin rakastava leijonaemo, kuka suojelee lapsiaan viimeiseen hengenvetoon. Onhan tämä ollut opettava matka, uhrauksia ja luopumista. Mutta aivan varmasti olen saanut enemmän, kuin mitä olen menettänyt. Siitä ei ole epäilystäkään.

Ymmärrän täysin ihmisiä, jotka valitsevat lapsettoman tien elämässään. Ei tämä sovi kaikille. Minäkin joskus mietin, että en halua edes lapsia. En ole lapsirakasta tyyppiä alkuunkaan. Olin ”allerginen” muiden lapsille. Ihmettelin aina, kun joku sanoi, että ”Lapset on niin kauan kivoja, kun ne eivät ole omia.” Kyllä varmasti jokainen vanhempi on sitä mieltä, että se oma napero on kivempi, kuin jonkun toisen napero.

Mutta väkisinkin sitä alkaa jossain vaiheessa miettimään, että onkohan ne muiden naperot sittenkin jotenkin etevämpiä ja kuuliaisempia? Kun olet päivästä toiseen, kuukaudesta ja vuodesta toiseen toistanut samaa mantraa, että vie pyykit pyykkikoriin. Mutta kun edes tuhansien toistojen jälkeen tämä viesti EI mene perille, niin alkaa miettimään, että söinköhän silloin raskausaikana kilokaupalla jotain raskasmetalleja tai murskasiko joku salaa aamupuurooni jotain vaarallisia mielialalääkkeitä.

Olen myös kysynyt lapsilta, että yrittävätkö he tehdä minusta tahallaan hullun. Elämä on yhtä ja samaa asioiden toistoa, kieltoja, kiristämistä ja lahjontaa. Kaikki asiat, mitkä oli joskus itsestäänselviä, ei ole sitä enää. MITÄÄN ei saa tehdä rauhassa. Vessassakaan ei saa käydä rauhassa, eikä varsinkaan ovi kiinni. Kaupassa käynti, ruuanlaitto, television katselu, syöminen, suihkussa käynti, nukkumisesta puhumattakaan. Mikään näistä ei ole helppoa. Koko ajan joku kiukuttelee ja roikkuu lahkeessa. Koko ajan joku huutaa äitiä ja haluaa sinusta jotakin.

Eilen minulle soitti joku mies ja yritti myydä jotain mielenterveys lehteä. Sanoin etten tilaa mitään, kun en ehdi ikinä mitään lehtiä lukemaan. Syyllistävästi hän kysyi, että ”Jaa, et siis halua lähteä tukemaan meidän toimintaamme?” Sanoin, että olen kohta itsekin mielenterveyspotilas, että tukekoon joku sitten minua.

En minä kaipaa mitään baarireissuja, että voisin vetää perseet olalle. Eniten kaipaan asioita, mitä voisin tehdä rauhassa. Haluaisin pitkästä aikaa maalata akryyliväreillä, mikä on täysin mahdotonta tällä hetkellä. Haluaisin käydä rauhassa vaatekaupoilla. Haluaisin SIIVOTA rauhassa. En pyydä kuuta taivaalta.

Ja kyllä. Yritän pitää mielessäni, että tämä aika MENEE NIIN NOPEASTI OHITSE. Enkä minä edes halua, että se menee nopeasti ohitse. Haluaisin vaan, että tuo varhaisteini osaisi vihdoinkin siivota jälkensä, ja että kolmevuotiaan apinan uhmaikä olisi kohta ohitse. Asiaa helpottaisi myös, jos tuon kiukuttelevan yksi vuotiaan kipeät poskihampaat puhkeaisivat mahdollisimman nopeasti.

Tulisi nyt edes se kesä, että päästäisiin tästä asunnosta ulos kiukuttelemaan. Mutta ei, se elämä on tässä ja nyt.❤️

#lapsiperhehelvetti #uhmaikä #varhaisteini #poskihampaat #äitionvähänväsynyt #ruuhkavuodet #kotiäiti #omaaika #hermoraunio #pinnakireällä #raskasmetalli #mielenterveys #potilas #elämäontässäjanyt