Muutama vuosi sitten lenkkeilin tämän samaisen sillan ylitse, minkä kaiteeseen on kiinnitetty muutamia rakkauden lukkoja. Silloin sillalle oli pysähtynyt noin kuusikymppinen pariskunta pällistelemään näitä lukkoja. Eukko otti närkästyneenä yhden lukon sormiensa väliin ja tuhahti, että ”Suomeen ei kyllä tällainen kulttuuri sovi!”

Silloin nauratti, että on se varmaan hankala elämä, kun mikään ei miellytä. Että pitääkö sitä ihan pahoittaa mielensä tällaisestakin asiasta? Ei kai rakkauden lukoissa voi olla mitään pahaa? Vai oliko tämä rouva kenties aikoinaan toivonut, että joskus heidän ylittäessään siltaa mies olisi yllättänyt, ja kaivanut taskustaan lukon, mihin olisi heidän nimensä kaiverruttanut. Näin ei koskaan käynyt, ja katkeruus valtasi mielen.

Mutta nyt mietin, että oliko nainen oikeassa? Sopiiko tällainen kulttuuri Suomeen? Näiden muutaman vuoden aikana lukkoja ei ollut juurikaan tullut lisää. Yhden lukon kohdalla rauta-aita näytti saaneen väkivaltaa osakseen. Joku oli varmasti yrittänyt repiä raivon vallassa lukkoa irti aidasta, kun rakkaus olikin kuihtunut kasaan vastoin odotuksia. Avain lepäsi sorsalammen pohjamudissa.

Mutta kyllä se nainen oli varmasti väärässä. Suomalaiset on muutenkin niin jäyhiä. Eihän täällä viljellä missään määrin sitä Rakastan sanaa niin paljoa, kuin esimerkiksi jossain Jenkeissä. On se ”laav juu” vaan niin paljon helpompi heittää tilanteessa, kuin tilanteessa. ”Mä rakastan sua”, se ei olekaan enää yhtään niin helppo heittää. Kauhea sanahirviö. Että tervetuloa vaan tänne tuppisuiden Suomeen kaikki tavat, millä voi jotenkin kertoa rakastavansa. Oli se sitten kaiverrus puun kuoreen, kirjoitus hiekkaan, tai rakkauden lukko sillan kaiteeseen. Kunhan saat asian perille ja ymmärretyksi. Ei varmasti kukaan mieti kuolinvuoteellaan, että olisinpa rakastanut vähemmän.