Mikä maa mikä planeetta. Eiku valuutta. Tällainen on ollut mun joulukuu. Kaamosta. Harmaata. Lonkerotaivas. Masentavaa harmaata. Musertavaa harmaata. Harmaan sävyjä kaikissa eri muodoissa. Sitten pelkkää pimeää. Ja pimeää. Koivun raatoja pihalla pystyssä. Pimeässä. Räkäisiä neniä. Yskiviä lapsia. Päivästä toiseen. Huonosti nukuttuja öitä. Hämäriä aamuja. Murskattuja unelmia. Toivoa paremmasta. Kadonneita hanskoja. Hävinneitä villasukkia. Kaikki on hukassa. Auringosta puhumattakaan. Kuka perkele on varastanut auringon? En muista koska viimeksi olisin nähnyt auringon.

Onko mitään mieltä edes poistua kotoa. Espanjan aurinko on kaukainen muisto vain. Elämä täällä pimeässä ja kylmässä pohjolassa on kuin veteen keitetty kylmä ja tahmea kaurapuuro. Elämä on täällä harmaata pötköä marraskuusta maaliskuuhun.

Jotenkin unohdin ihan kokonaan, että olen ikinä edes kirjoittanut mitään blogia. Havahduin, kun kaveri kysyi, että koska tulee uutta tekstiä. Niin kovasti piti laittaa sukulaisille ja hyville ystäville ihan henkilökohtaisia joulutervehdyksiä, mutta en saanut niitäkään aikaiseksi. Enkä nyt puhu mistään joulukorteista. Tosin en minäkään saanut viestin kuin parilta. Ehkä muutkin elävät samanlaisessa harmaassa saamattomuuden pötkössä, tai sitten heitä ei vain kiinnostanut laittaa viestiä. Samapa tuo. Silti on harmaata. Ja pimeää.

Ennen lapsia tämä talvi ei tuntunut ollenkaan näin pahalta. Silloin ei ollut mikään pakko viettää aikaa ulkona. Tai oli, jos ei tuntenut yökerhon ovimiestä, niin joutui kärvistelemään pienissä vaatteissa hitaasti etenevässä jonossa pakkasessa. Mutta silloinkin oli yleensä joku piilopullo mukana, mikä teki jonotuksesta huomattavasti mukavampaa. Baarin jälkeen joutui tietenkin jonottamaan taas laskuhumalassa taksijonossa, mikä teki elämästä yhtä helvettiä.

Tai niin sitä silloin kuvitteli. Nyt on yhtä helvettiä, kun joutuu kärvistelemään varpaat ja sormet kohmeessa leikkipuistossa. Kolmen vartin seisoskelun jälkeen alkaa olemaan kylmän sietokyky raja ylitetty. Mutta lapsi ei halua lähteä. Ensin olen tehnyt kotona toista tuntia töitä, että olen saanut lapsen pakotettua ulos. Nyt se ei haluakaan lähteä kotiin. Ensin yritän lahjontaa, sitten uhkailua ja kiristystä. Kun mikään ei toimi, ja jalkateristäni alkaa lähteä tunto, karjun kitarisat lepattaen, että NYYYT!!!

Kun viimein saan naperoon liikettä, hän haluaa matkan varrella yrittää irroittaa jokaista jäistä lumipaakkua maasta, ja tökkiä kepillä joka ikistä koirankakkaa, mikä eteen osuu. Huulet sinisenä raivoan, että nyt vauhtia, ja heitä se helvetin keppi menemään.

Niin kovasti yritän pitää mielessäni, mitä moni mummo on mulle tuolla ulkomaailmassa sanonut, kun olen pienten lasten kanssa ollut liikenteessä: ”NAUTI! Tuo aika menee niin nopeasti ohitse.”

#mamalife #kaamos #mikämaa #mikävaluutta #marraskuu #maaliskuu #äitionvähänväsynyt #pimeydenvaltakunta #ulkomaailma