Aina kun alkaa joulu lähestymään, niin alkaa myöskin päiväkodeista ja kouluista tulemaan kutsuja katsomaan lasten hartaasti harjoiteltuja näytelmiä. Nämä joka jouluiset ja keväiset lasten esitykset ovat aina olleet minulle jonkinlainen punainen vaate.

Menneellä viikolla oli nelosten tanssit. Eli nelosluokkalaiset olivat harjoitelleet noin kolme kuukautta näitä tansseja, jotka sitten Finlandia-talolla esittivät ihan itse Helsingin pormestarin, Jan Vapaavuoren kutsumana.

Minun poikani ei päässyt osallistumaan tansseihin, koska olimme kaksi kuukautta Espanjassa sillä aikaa, kun muut harjoittelivat tansseja, joten hän osallistui vain lippuairueeseen. Tosin tämä oli hänelle mitä suurin helpotus päällä maan.

Finlandia-talon jälkeen oppilaat esittivät nämä tanssit vielä koulun liikuntasalissa, mihin vanhemmat pääsivät lastensa esityksiä seuraamaan. Minunkin oli tarkoitus mennä, mutta Alina oli sen verran kipeä, että jäimme kotiin. Eihän minun poikani siellä kuitenkaan edes tanssisi.

Heti seuraavana päivänä kuulin, kuinka äidit olivat vuodattaneet kyyneleitä, ja kuinka tunteellista ja ihanaa siellä oli ollut. Muistan kyllä elävästi, kuinka päiväkodinkin joulujuhlissa muut äidit varustautuivat juhliin Nessu pakettien kanssa, ja pyyhkivät silmäkulmiaan sillä aikaa, kun minä tuijotin liikuntasalin seinässä olevaa kelloa, että koska tämä helvetin esitys oikeen loppuu?

Kyllähän minä nyt rakastan lastani yli kaiken, mutta silti, en vaan ole sellainen ihmistyyppi, kuka saisi tirautettua onnen, tai liikutuksen kyyneliä katsellessa, kun oma napero esittää jotain aasia joulunäytelmässä. Ei. Jos minulta tulee kyyneliä, niin ne tulevat surusta. Minä osaan itkeä vain surun kyyneliä. Tosin joskus voin nauraa vedet silmissä, mutta en nyt sanoisi niitä onnenkyyneleiksi.

Olenkin miettinyt, että olenko jotenkin tunnevammainen? Miksi en koe mitään tunnemyrskyä, kun lapseni seisoo lavalla pahvinen kruunu päässä? Miksi en tunne kyynelten kohoavan silmiini, kun hän esittää ankkaa kevätjuhlassa? Miksi minä aina vaan tuijotan sitä kelloa liikuntasalin seinässä?

Sitten, kun nämä esitykset ollaan kärvistelty loppuun, alkaa vielä pahempi osuus, eli vaivalloinen seurustelu puolituttujen vanhempien kanssa. Kohteliaisuus syistä kysellään kuulumisia, mitkä eivät todellisuudessa voisi vähempää kiinnostaa. Ja kun vastauskin tiedetään jo etukäteen, kaikille kuuluu ihan hyvää. Joo kiitos, samoin meille, ihan hyvää kuuluu. Sitten pienen vaivalloisen hiljaisuuden jälkeen kommentoidaan säätilaa. Joko sitä lunta on liian vähän, tai liian paljon. Oli miten oli, kaikki toivoo kuitenkin valkoista joulua. Sen jälkeen toivotaankin jo, että se oma napero ymmärtäisi kadota siitä lahkeesta roikkumasta, että olisi hyvä veruke poistua paikalta. ”Pitää lähteä sitä lasta etsimään.”

Kerran päätin lohkaista vitsin, kun juhlasalista siirryttiin päiväkodin ruokasaliin nauttimaan glögiä ja pipareita. Isoon ääneen kysyin hymyssä suin, että ”Missäs täällä on se anniskelualue?” Ei ollut kovinkaan hyvä jäänmurtaja se juttu. Sain epäuskoisia ja kauhistuneita katseita, että sanoiko tuo todellakin niin? Yskimisestä päätellen jollakin meni glögit väärään kurkkuun. Yksi äiti sentään vähän naurahti, tosin epäuskoisena hänkin, mutta istui kuitenkin samaan pöytään kanssani pelkäämättä, että tulee leimatuksi alkoholistiksi seurassani.

Vielä olisi muutamat päiväkoti- ja joulunäytelmät lusittavana.

Oi, tule joulu valkoinen❄️

#joulujuhlat #nelostentanssit #pormestari #janvapaavuori #finlandiatalo #tunnevammainen #ilonkyyneleet #päiväkoti #pakkopulla #anniskelualue #glögiä #pipareita #punainenvaate