Tiistaista on jotenkin muodostunut viikon huonoin päivä. Monille se on maanantai, mutta minulle tiistai. Silloin ei mikään onnistu, kaikki vituttaa ja lapsetkin käyttäytyy normaalia huonommin. Eilinenkään tiistai ei ollut poikkeus.

Aamu alkoi hienosti heti lakanoiden vaihdolla, kun lapsen vaippa oli yöllä falskannut ihan kunnolla. Sitten siivoilin kaatuneet kaakaot pöydältä ja lattialta. Poltin kieleni kahviin ja pinaattiletut pannuun.

Ulos lähtö tähän aikaan vuodesta, tai siis itseasiassa seuraavat puoli vuotta, on aina ihan oma ohjelmanumeronsa. Siinä täytyy ihan suunnitella, mistä aloittaa. Alinasta ei voi aloittaa, koska hän vihaa jo nyt talvivarusteissa istumista. Eli ihan ekana puen itseni. Sitten autan Lucasta pukemaan ja viimeisenä puen Alinan. Ja vaikka sitä kuinka suunnittelee järkevästi, niin aina se menee tuskailuksi ja hermoiluksi. Alina alkoi huutamaan jo ennen kuin sain yhtäkään ulkovaatetta kenenkään päälle. Hän on väsynyt. On muuten erittäin hankala pukea huutavaa ja rimpuilevaa lasta. Lucasin toinen dinosaurus hanska oli hukassa ja mikään muu ei meinannut kelvata. Raivoissani mylläsin koko eteisen, potkin kenkiä ja heittelin pipoja ja hanskoja pitkin asuntoa. Ei löytynyt. Kun viimein sain suostuteltua laittamaan toiset hanskat ja olimme vihoviimein lähdössä ulos, niin huomasin, että vaunujen rengas oli melkein tyhjä. Alina huutaa. Verenpaine nousee. Tuskanhiki virtaa pitkin selkärankaani. Lasken hitaasti kolmeen. Ei siinä muu auta, kuin kaapille tonkimaan pumppua. Viidentoista kirosanan jälkeen rengas täytettynä vihdoinkin pääsemme tuplavaunujen kanssa rynkytettyä kaikista ovista ulos ja kävelen sata metriä, niin alan etsiä puhelintani. Ei jumalauta. Se vitun puhelin. Se vitun puhelin jäi laturiin. Seison tuplavaunujen kanssa kadulla. Melkein pillahdan itkuun. Yritän koota itseni. Mietin, että kannattaako kotoa edes lähteä minnekään. Mitäs jos vaan menemme takaisin kotiin, kävelen suoraan jääkaapille ja kulautan yhden kaljan ykkösellä kurkusta alas. Heittäydyn sohvalle ja itken itseni uneen. Mutta tiedän, ettei siitäkään mitään tulisi. Lapset repisivät hiukset päästäni.

Joten, haemme puhelimen, kalja jää kaappiin ja jatkamme matkaa.

Olen viemässä Lucasta iltapäiväkerhoon. Tämä aloittaa jo ennen päiväkodin porttia kauhean itkun, että ei halua mennä kerhoon. Itku vaan yltyy kun menemme portista sisään. Ovella se on jo hirveää vollotusta. Räkä poskella rimpuilee sylissäni ja huutaa. Joo, ei ole pakko mennä kerhoon, ei ole. Ei muutakuin poika takaisin vaunuihin ja kohti uusia pettymyksiä.

Viikon olin jo odottanut pakettia jollyroomilta. Oli oikein onni onnettomuudessa, että eilen viimein tuli viesti, että paketti on noudettavissa Matkahuollosta. Lähdin siis nyyhkyttävän pojan ja onneksi jo nukahtaneen tytön kanssa päiväkodilta suoraan matkahuoltoon. Sormet ja varpaat kohmeessa pääsen lasten kanssa matkahuollon pihaan. Mutta eihän siinä enää mitään matkahuoltoa ole. Se on muuttanut. Tietenkin se on muuttanut. En vain imetysaivoiltani tällaista muistanut. Olin niin jäässä ja kyrpä otsassani, että kävelin suorinta tietä takaisin kotiin.

Kotona ahmin ahdinkooni puoli litraa rommirusinajäätelöä ja huomasin, että toinen dinosaurushanska on TV-tasolla.

Tervetuloa keskiviikko.

#tiistai #huonopäivä #äitionvähänväsynyt #mamalife #hermokireällä #jollyroom #matkahuolto #rommirusina #verenpaine #tuplavaunut #imetysaivot #onnionnettomuudessa