Puolitoista kuukautta on vierähtänyt Costa Blancalla, Torreviejan kupeessa Orihuela Costalla. Ja kun vielä tarkennetaan, niin asumme La Floridan asuinalueella. Kuulostaa varmasti mukavalta, La Florida, palmuja, rantaviivaa ja hyvää meininkiä. Palmuja kyllä on, mutta rannalle on matkaa kolmisen kilometriä. Hyvää menoakin varmasti löytyy, mutta siihen minä en ole päässyt osalliseksi. Tämän paikan keski-ikä on kuudenkympin ja kuoleman välillä. Ääriään myöten täynnä eläkeläisiä, auringon paahtamia brittieläkeläisiä. Mutta he osaavat ottaa ilon irti elämästä. He istuvat jo ennen aamu yhdeksää lähikuppilassa kahvilla ja konjakilla, kun saattelen poikaa kouluun. Kaikki baarit ja ravintolat ovat täynnä rollaattoreita ja kävelykeppien kanssa köpötteleviä vanhuksia. Yhtenä iltana olimme menossa kotiinpäin, kun huomasimme parkkipaikalla makaavan vanhuksen. Tämä 80-vuotias pappa oli ensimmäisenä lomailtanaan vetänyt niin sanotusti löysät pois, ja juonut itseltään jalat alta. Soitin papalle ambulanssin, jonka pää toimi, mutta jalat ei. Yhteenkään suomalaiseen en ole törmännyt täällä kilometrin säteellä.

Tässä lähellä on eläkeläisbrittien erittäin kovassa suosiossa oleva Lime Bar. Istuskelimme alakerran ravintolassa ja katselimme, kuinka Lime Baariin ontui väkeä. Yksi pappa oli niin vanha ja raihnainen, että hänellä oli hoitaja mukana, joka kainalosta tukien talutti papparaisen baariin. Ihan jännitti katsoa, että mahtaako pappa lyyhistyä ennen yläkertaan pääsyä. Kaljalle oli päästävä, hinnalla millä hyvänsä. Onhan se varmasti mukavempaa kuolla Guinness tuoppi huulilla hyvässä seurassa, kuin yksinään maaten paskat vaipassa jossain vanhainkodissa, sukulaisten hylkäämänä. Toisin sanoen, La Florida on brittivanhusten saattohoitokoti. Cheers, mate!!

Viikko sitten lähdimme Espanjan Manhattanille, eli Benidormiin yhdeksi yöksi karkuun tätä kalman väristen tukisukkien valtakuntaa. Mutta mitä tarjosi meille Benidorm? Lisää brittivanhuksia. Rantakadulla saimme lasten ja vaunujen kanssa pelätä, että jäämme kahdenistuttavien sähkömopojen alle, joilla puolisokeat vanhukset huristelivat tyrät rytkyen sankoin joukoin pitkin paseota. Rannalla katselin ympärilleni, niin päässäni rupesi soimaan biisi, ”…uusia mummojaaa, ja niiden sisällää, uusia mummojaa….” Ranta oli täynnä vanhuksia, jotka haikein mielin ja hymynkareet suupielissä katselivat meidän toimintaa, ja varmaan muistelivat aikoja, kun heidän lapsensa olivat pieniä. Täytyy sanoa, että jos jossakin, niin täällä sitä on tuntenut olevansa NUORI.

Muuten Benidorm oli kyllä näkemisen arvoinen kaupunki. Otimme huoneen Apartamentos Buenos Aires by Mc:stä, jonka kolmelta parvekkeelta oli upeat näköalat merelle, rannalle ja kaupunkiin.

Olisin halunnut jäädä toiseksi yöksi, mutta hotelli oli täyteen buukattu. Emme halunneet maksaa paria sataa toisesta hotellista, joten palasimme suupielet alaspäin takaisin omaan rollaattorihelvettiimme.

Kun vähän kaivelin lisätietoa Costa Blancasta, selvisi, että se onkin saanut nimensä brittiläiseltä lentoyhtiöltä, joka on alkanut kansoittamaan rannikkoa maanmiehillään jo 1950-luvulla.

Costa Blanca, suomeksi valkoinen rannikko, onkin nimensä veroinen. Silloin kun alkaa päässä vaihtumaan viimeinen, eli valkoinen väri, on aika ottaa Lontoosta Ryanairin siivet alle, ja ottaa menolippu Costa Blancan rollaattoriparatiisiin. Tai miten sen nyt sanoisi, toisille paratiisi, toisille ei.

#costablanca #orihuelacosta #laflorida #benidorm #matkallalastenkanssa #limebar #torrevieja #sähkömopo #tyrätrytkyen #ryanair #brittivanhus #cheersmate #guinness