Tänään tapahtui jotain todella harvinaista. Pääsin yksin suihkuun. Sitä ei ole tapahtunut kuukausiin. Suurimmalle osalle tällainen jokapäiväinen normi rutiini on meille pienten lasten äideille jopa ylellistä. Kyllä, siltä se juuri tuntui. Ylelliseltä.

Ei tarvinnut vahtia, komentaa ja kieltää. Sai pestä naamansakin ihan rauhassa. Ei tarvinnut silmät puhdistusvaahdossa kurkkia kahden sekunnin välein mitä tapahtuu, ettei vaan kukaan huku. Se kurkkiminen nimittäin kirvelee silmiä, kun niihin menee pesuainetta. Nyt ei mennyt. Sai juoksuttaa niin kuumaa vettä, kuin halusi. Ja pitää silmiä kiinni suihkun alla niin kauan, kuin halusi. Aloin haaveilemaan kuumasta vaahtokylvystä, päivänvalossa. Rakastan päivänvaloa. Nauttisin lasillisen (pullollisen) kuohuvaa. Ihan yksin, omassa rauhassa.

Kesken haaveilujeni huomaan, että olen repinyt lattiakaivosta metrin verran mustia, mönjäisiä hiuksia. Heitän ne roskikseen ja alan hinkkaamaan juuriharjalla suihkuseinän saumoja. Siis mitä vittua?

Onko meidät ohjelmoitu tässä pikkulapsivaiheessa jotenkin siten, että jokainen hetki on jotenkin hyväksi käytettävä? Ei saa antaa itelleen yhtään löysiä. Ei sitten pätkääkään. Jos pääset suihkuun yksin, SIIVOA SE SUIHKU!

Varmaan sitten, kun lapset ovat muuttaneet kotoa pois ja tunnen oloni tyhjäksi putipuhtaassa kodissani, menen ämpärin ja luutun kanssa soittelemaan heidän ovikellojaan, että äiti tulee nyt siivoamaan! Avaa ovi! Leivoin piirakankin!

Koska sinä olet ÄITI. Sinä saat nukkua ja levätä ihan tarpeeksi sitten, kun olet haudassa. Terveisin alitajuntasi.