Kaikilla meillä on joskus hermo enemmän tai vähemmän kireällä. Varsinkin meillä äideillä. Oli niitä lapsia sitten yksi, kolme tai kuusi, niin hermo kiristyy välillä väkisinkin. Joskus tutustun äiteihin, jotka vaikuttavat varsinaisilta äiti Teresoilta, erittäin lempeiltä ja sellaisilta, jotka eivät hermostu koskaan. Mutta kun paremmin tutustutaan, niin saan huomata, että kyllä se hermojänne paukahtelee muillakin äideillä ja lapsia komennetaan ihan kirosanojen kera. Annettakoon se anteeksi ihan kaikille äideille, meillä on erittäin vaativa kokopäivätyö, 24/7. Se on ennen kaikkea antoisaa, mutta välillä myös hermoja raastavaa.

Mä en rehellisesti sanoen ole ikinä ollut näin hermoraunio. En nyt sentään koko aikaa, mutta usein kuitenkin. Ennen lapsia mä olin aina loistavan hyvällä tuulella, olin se porukan hauskuuttaja. Kerroin vitsejä ja halusin että kaikilla muillakin on kivaa. En muista että olisin koskaan kiristellyt hermoja mistään asiasta. Ainoa asia mikä otti joskus pannuun, oli pieni tili ja valomerkki aamun pikkutunneilla.

Mutta kyllä nyt ne hermot ovat joutuneet ruuvipenkkiin viimeaikoina. Kaksi pientä lasta omien vaatimustensa kanssa ja yksi kouluikäinen läksyjensä kanssa ovat yhdessä saaneet otsasuoneni välillä pullistumaan, ellei jopa räjähtämis pisteeseen saakka.

Joskus tämä hermopinne laantuu muutamalla suklaa palalla. Joskus se vaatii lasin viiniä. Joskus kaksi. Tehokkain keino on kuitenkin juoksulenkki. Olo lenkin jälkeen on yhtä endorfiinien ilotulitusta, niin hyvä olo, että tekee mieli lähteä uudestaan juoksemaan! Tilanne on täysin nollattu ja kotona voi taas aloittaa puhtaalta pöydältä. Mikään ei ärsytä enää niin paljoa kuin lenkille lähtiessä.

Mä käyn lenkillä mieluiten yksin. Tai on mulla nyt aina vauva vaunuissa mukana, mutta se nukkuu, joten saan seurustella vain omien ajatusteni kanssa. Joskus kokeilin kuunnella musiikkia juostessa, mutta kun se superpyöräilijä ajaa takavasemmalta 120 lasissa ohi, niin mun pumppu on valmis irtisanomaan sopimuksena. Mun on pakko kuulla mitä mun ympärillä tapahtuu. Mistä mä tiedän, vaikka tulis joku yleishälytys enkä mä kuulis sitä, koska Darude pauhaa korvissa. Ja kun koko kansa olis jo pommisuojissa, niin minä olisin täysin tietämätön siitä, että kohta alkaa zombeja juosta puskista. Mieluiten kuuntelen lintujen laulua ja varaudun takaa tuleviin pyöräilijöihin.

Ja jos lenkin jälkeen tekee vielä mieli ottaa lasi viiniä, niin varmasti otan. Olen sen ansainnut.